Risto Vehviläinen laati koosteen Vehvilän kylän yhteistyömuodoista ennen kyläyhdistystä.
Tämä teksti syntyi Aake Saijonkarin s 1925 ja kirjoittajan Risto Vehviläisen s 1942, elokuisen keskustelun pohjalta. Suuri osa tiedoista perustuu Aaken tarkkaan muistiin, vaikka kirjoittajakin on jo elänyt kohtalaisen osan tekstissä kuvatusta ajasta. Tarkoitus oli pohtia sitä, miten Vehvilän kylän asukkaat paransivat eliolojaan ja elämisen laatuaan aikoina ennen kyläyhdistystä. Koulun aikaansaannista on oma historiikkinsa, joten se jää käsittelemättä tässä yhteydessä.
Yhteistoimintaa Vehvilässä ennen kyläyhdistystä
Tie ensin
Kenties perinteisin ja kauimmin jatkunut yhteistyö oli Vehviläntien rakentaminen ja kunnossapito. Tieosuuskunta hoiti tehtävän ja jakoi tienhoitovastuut kylän taloille. Sotien jälkeen Vehviläntien hoito siirtyi kunnan vastuulle. Tieosuuskuntia tarvitaan edelleen pienempien teiden hoitoon.
Kylän aikaansaannos oli myös 1950-luvulla rakennettu tie Keltunkylään. Sitä puuhasi voimakkaasti Matti Vehviläinen, mutta monet olivat mukana hanketta valmistelemassa. Se tehtiin työllisyystyönä ja monet kyläläiset olivat hevosineen tietöissä. Tällä kertaa siitä sai myös palkkaa. Tie alkoi heti vaikuttaa myönteisesti moneen asiaan, sillä nyt kylä ei ollut enää liikenteellinen pussinperä.
Meijeri turvaamaan tasaiset tulot
1800-luvn lopulla kylä joutui tekemään ison yhteisponnistuksen saadakseen meijerin aikaan. Voi kirnuttiin aiemmin kotona ja myytiin satunnaisesti kiertäville välittäjille toimitettavaksi edelleen, lähinnä Pietariin. Välittäjät olivat ainoita ostajia, joten he maksoivat siksi huonoa hintaa. Meijeriosuuskunta perustettiin ja meijeri rakennettiin siksi, että haluttiin turvata säännölliset ja paremmat tulot karjataloudesta. Meijeri sijaitsi kaupan kohdalla Litmasenjoen toisella puolella ja sai voimansa joessa sillä kohtaa olevasta koskesta. Toimitusketju Pietariin onnistuttiin luomaan, saatiinpa myös vuodat samaa reittiä Pietariin. Meijeri hoiti hyvin tehtävänsä siihen saakka, kunnes Suonenjoen meijeri tarjosi paremman vaihtoehdon. Viimeinen isännöitsijä oli Pekka Vehviläinen, Harjulan isäntä.
Meijerin myötä syntyi myös muuta karjatalouteen liittyvää yhteistoimintaa mm sonniosuuskunta. Valtio maksoi puolet sonnin hankintakustannuksista ja osoitti osuuskunnalle muutamia sopivia sonneja, joista saattoi valita. Matti Vehviläinen Huuhalta oli tässäkin hankkeen puuhamies. Sonni sijoitettiin vuorotellen eri taloihin. 50-luvulla Huuhalla ollut ”Markku” oli erittäin vihainen muille kuin hoitajilleen. Näin kerran, kun Markku pääsi irti ja juoksi pihalle. Siellä ollut miesväki osoitti hämmästyttävää ketteryyttä siirtyessään sisätiloihin. Sonniyhdistyksen toiminta lakkasi ”ravattisonnin” myötä 1960-luvulla.
Osuuskassa pysäytti pankkien toimet
Pula-aikaan monet menettivät omaisuutensa joko omien tai takaamiensa lainojen lyhennysten ja korkojen jäätyä maksamatta tulojen ehtymisen vuoksi. Kylällä ajateltiin, että pankit käyttivät liian kovia otteita lainanottajia kohtaan. Talojen siirtyminen pankkien haltuun haluttiin pysäyttää perustamalla oma osuuskassa.
Osuuskassoille oli määritelty toiminnan säännöt ja tarvittava peruspääoma. Pääoma ja osakkaat saatiin kerätyksi kylältä ja toiminta alkoi jo ennen kuin Suonenjoen kirkolle oli ehditty perustaa omaa osuuskassaa. Kassa toimi useassa eri talossa. Sen viimeinen ja pitkäaikaisin hoitaja oli Matti Vehviläinen, joka hoiti kassaa kotonaan Huuhalla ja myöhemmin rakentamassaan omassa talossaan Siepossa. Matti Vehviläinen teki myös suurtyön kasvattaessaan kassan toimintaa hankkimalla paljon uusia osakkaita aina Leppävirtaa myöten.
Kassassa tunnettiin lainan ottajat, joten mitään ongelmia ei toiminnassa ollut. Kassa saattoi antaa lainaa 30 vuoden hypoteekkilainasta, jonka osuuskassajärjestö sai Tanskasta. Sen avulla monet lainanottajat selvisivät vaikeimmista ajoistaan. Kassa liittyi Suonenjoen Osuuspankkiin, kun Matti Vehviläinen jäi eläkkeelle hoitajan tehtävästä. Viimeksi kassa sijaitsi Koskelassa.
Myös oma puhelinyhdistys
Pitkän aikaa kylän lähin puhelin oli Ylölässä. Kylällä alettiin tutkia, kuinka suuri halukkuus oli puhelimen saantiin. Kahdeksan taloa ilmoittautui. Liittymä maksoi silloin, 1930-luvulla 300 markkaa, joten hinta oli monille suurin syy olla liittymättä. Puhelin saatiin ja se toimi itsellisenä yhdistyksenä pari vuosikymmentä. Kun teknologia kehittyi ja puhelinyhteyksien toimintavaatimukset vähitellen kasvoivat, yhdistys oli pakotettu liittymään Suonenjoen puhelinyhdistykseen. Lisäinvestoinnit uuteen teknologiaan olisivat olleet liian raskaita. Keskus oli vuosikausia Kallioharjussa, kunnes keskus lopulta automatisoitiin 1970-luvulla.
Omaa koskivoimaa ennen Savon Voimaa
Sähkön saantiin tarvittiin taas yhteinen hanke. Savon Voima ei palveluaan kaupannut, vaan odotti, että kyläläiset olivat itse selvittäneet halukkuuden ja keränneet hankkeeseen sitoutuneet yhteen. 1950-luvun alussa asia sitten lähti toteutumaan. Sähköt saatiin kylälle kahdessa vaiheessa, 1952 ne tulivat kylän länsipuolelle ja itäpuolelle vuotta myöhemmin. Joukko taloja jäi vielä silloin ilman sähköä ja he liittyivät verkkoon omaa tahtiaan ajan mittaan.
Veikko Vehviläinen, Sääskestä oli kuitenkin rakentanut sodan jälkeen Jylängin laskujoen vesivoimaan perustuvan pienen oman sähkögeneraattorin ja verkon, joka ulottui koulullekin. Tämän kirjoittaja muistaa, että koululla, jossa asuimme vuoteen 1947 saakka, oli valot muutamassa lampussa. Muistan, kuinka odottelimme vuoteessa illalla, että kello tuli 21, koska silloin Veikko kävi voimalassaan sulkemassa sähkövirran.
Urheileva suojeluskuntaosasto
Kylän suojeluskuntaosasto oli suuri kylän kokoon verrattuna, noin kolmekymmentä jäsentä. Osastossa harrastettiin hyvin aktiivisesti urheilua ja Vehvilän osasto menestykin hyvin Kuopion piirin kilpailuissa. Osasto oli paras hiihdossa ja ammunnassa. Osaston vetäjänä silloin oli Hannes Hakkarainen.
Myös Lotta Svärd-järjestöllä oli paikallinen osasto. Opettaja Helmi Vehviläisellä oli keskeinen rooli osaston synnyssä. Jäseniä oli kaikkiaan noin 15–20.
Yhteistyö politisoitui
Pellervolaisen liikkeen innostamana perustettiin Maamiesseura edistämään maanviljelyselinkeinon kehittämistä ja yhteistyötä siinä. Seura hankki yhteisiä koneita. Koneet ovat, pellavanloukusta lähtien, jo poistuneet käytöstä. Pitoastiat ovat sen sijaan olleet yli kuusikymmentä vuotta käytössä ja niitä on vieläkin tallella kyläyhdistyksellä.
Maamiesseuran vaihtoehdoksi perustettiin vasemmistolainen Pienviljelijäyhdistys. Sen tavoitteet olivat samanlaiset kuin Maamiesseurassa. Toiminta oli varsin aktiivista ja merkittävääkin. Isoin hake oli traktorin hankinta. Se oli kylän ensimmäinen traktori ja se palveli koko kylää, myös muita kuin yhdistyksen jäseniä. Tenho Nyyssönen ja Valmet olivat tuttu näky monilla pelloilla.
Kaksi urheiluseuraa
Myös urheilua harrastettiin poliittisin suuntauksin perustetuissa seuroissa. SVUL-seura oli Vehvilän Vasama ja TUL-tausta oli taas Vehvilän Vauhdilla. Vasama järjesti kahdet kilpailut sekä kesällä että talvella. Aluksi juostiin keskimatkoja ja hiihdettiin. Myöhemmin kesälajiksi vakiintui kolmiottelu. Alkuvuosina kilpailut olivat suosittuja tapahtumia, joihin myytiin jopa yli 100 pääsylippua. Vaudilla oli myös omat kilpailunsa.
Lähikylien urheiluseurojen kesken järjestetyt viestihiihdot olivat erittäin suosittuja. Vehvilän Vasama ja Vauhti ottivat mittaa Lempyyn ja Jalkalan vastaavista seuroista. Molemmat Vehvilän seurat liittyivät alaosastoiksi Suonenjoen Vasamaan ja Vauhtiin.
Vahva hevosystävyys
Hevosharrastus on ollut vahvaa kylällä ja jatkuu edelleen. Hevosystäväin seura järjesti kilpailut sekä kesällä että talvella. Ne olivat jopa vielä suurempia tapahtumia, kuin ihmisten kilpailut. Erityisen kuuluisia ja paljon keskustelua herättäviä olivat hevosmiesten iltamat kilpailupäivänä. Siellä jaettiin kilpailuissa saavutetut palkinnot ja siellä juhlittiin perusteellisesti onnistuneita ”ajuja”.
Hevosystäväin seura vastasi myös siitosoriin hankinnasta ja hoidosta. Seuralla ehti olla kolme oritta: Hoppi, Mainos ja Rasko. Kylälle muodostui selvästi kaksi koulukuntaa, mainoslaiset ja raskolaiset, joilla oli erilaiset painotukset siitä, millainen on hyvä hevonen.
Nuorisoseurassa musiikkia
Kaisa Kallion ajatus oli Nuorisoseura-aate. Seuran tehtävä oli levittää kulttuuria ja innostaa kehittämään maaseudulla erilaisia kulttuuriharrastuksia. Niinpä Vehviläänkin perustettiin Nuorisoseura. Sekin toimi varsin aktiivisesti, vaikka on selvää, että samat henkilöt toimivat monissa seuroissa, yhdistyksissä ja organisaatioissa.
Yksittäisiä pelimanneja on kylällä ollut useita. Muutamia yhtyeitäkin saatiin aikaan. Huuhan veljekset soittivat viulua usein yhdessä. Sääsken veljekset soittivat myös jokainen. Erilaisia, tanssimusiikkia soittavia kokoonpanoja muodostettiin ja muodostetaan edelleenkin tilanteen ja innostuksen mukaan.
Mielenkiintoinen musiikkiboomi oli silloin, kun Eero Korhonen oli yläkoulun opettaja ja Raimo Karikangas paikallisen Osuuskaupan hoitaja. Nämä herrat olivat ennakkoluulottomia ja aikaansaavia musiikin ystäviä. Suonenjoelta hankittiin Apteekin vintillä piilossa olleet suojeluskunnan vanhat torvet. Torvet käytettiin Helsingissä viritystä varten ja sitten pistettiin pystyyn torvisoittokunta. Muistan kuulleeni soittoa Suonenjoen kulttuurikilpailuissa, joten esiintymistaso oli jo saavutettu. Pian sen jälkeen Eero Korhonen muutti pois kylältä ja soitto loppui.
Sama kaksikko oli aiemmin saanut aikaan myös nokkahuiluyhtyeen, joka eli jonkin aikaa. Eero Korhonen johti myös sekakuoroa. Helmi Vehviläinen oli vetänyt sellaista aiemmin ja Vesa Vepsäläinen jatkoi toimiessaan opettajana Eero Korhosen jälkeen.
Toinen näkyvä ja hieno toiminta Nuorisoseurassa oli näytelmäharrastus. Sääsken sisarussarjasta löytyivät parhaiten mieleen jääneet harrastajanäyttelijät. Parhaat tuotokset kiersivät esiintymässä monilla kylillä.
Seuratalo Osakeyhtiönä
Monille seuroille ja toiminnoille tarvittiin asianmukaiset tilat. Ne saatiin siten, että sodan jälkeen perustettiin osakeyhtiö, joka rakensi seuratalon. Osakkaiksi tulivat seurat sekä joukko kyläläisiä. Talo palveli hyvin tarkoitustaan. Siellä järjestivät myös kiertävät elokuvan esittäjät esityksiään.
Muistan omasta nuoruudestani, että olin innolla järjestämässä iltamia, koska sillä tavalla pääsin mukaan ja tanssimaan. Iltamissa oli aina puolitoista tuntia tanssia ohjelman jälkeen. Minulla ei ollut muuten asiaa iltamiin, koska tanssilupa tuli vasta rippikoulun jälkeen.
Iltamissa soitettiin tanssimusiikki levyiltä. Akkukäyttöiset gramofonit, vahvistimet ja kovaääniset oli hankittu jostain käytettynä. Pieni jännitys oli aina siinä, suostuvatko ne toimimaan kunnolla. Veikko Vehviläinen, Sääskestä, oli kuitenkin osaava käyttäjä, eikä ongelmia juurikaan tullut.
Seuratalon merkitys väheni ja talo alkoi rapistua. Onneksi se sattui palamaan ennen luhistumistaan. Palovakuutus oli kunnossa ja siitä saaduilla varoilla autettiin merkittävästi kyläyhdistystä Vehvilä-talon lunastamisessa.
Lopuksi
Tämä kuvaus on kahden miehen muistelua ja sen vuoksi varmaan sekä puutteellinen että muistivirheitä sisältävä. Koska tämä julkaistaan Vehvilän kotisivuilla, voin päivittää sitä saamani palautteen perusteella. Kirjoittakaa siis kommentteja ja kritiikkiä, niin saadaan teksti paremmaksi.
Haastattelin Aake Saijonkaria, koska hän on ollut niin monessa mukana, että tietää ja muistaa. Hän on ollut aktiivinen vaikuttaja lähes kaikissa edellä kuvatuissa hankkeissa. Hän on ollut valmis lähtemään mukaan kaikkiin hyviin hankkeisiin, jotka edistävät kylän asiaa. Me entiset ja nykyiset kyläläiset olemme suuressa kiitollisuuden velassa hänelle näistä toimista.
Teksti Risto Vehviläinen